extmin
Aurinkoisena, pilvettömänä syyskuun 11. päivän päivänä menetin isäni ilman ylellisyyttä hyvästellä tai viimeisiä lopetussanoja. Sen äkillisyys imi minut vihan, pelon ja kaipauksen pyörteeseen. Isäni oli monimutkainen mies, jolla oli salaisuuksia ja elämänvalintoja, joihin tulen vasta nyt. Siitä huolimatta rakastin häntä ehdoitta enkä voinut käsittää maailmaa ilman häntä.
Harvat ihmiset tietävät syyskuun 11. päivän tarinani, koska se tapahtui tasan 15 vuotta ennen syyskuun 11. päivän 2001 traagisia tapahtumia. Terrori-iskujen jälkeen isäni muisteleminen tuntui epämukavalta ja epäuskottavalta. Ajattelin, että varsinkin tuona päivänä meidän kaikkien oli parempi keskittyä johonkin suurempaan; tragedia, joka koettiin kaikkialla maailmassa.
Kirjailija ja hänen isänsä (Maureen Stilesin kautta)
Surin isäni menetystä hiljaa ja yksityisesti
Joten joka vuosi vietän hiljaa tätä henkilökohtaista vuosipäivää yhteisen kansan menetyksen varjossa. En postaa sosiaalisessa mediassa enkä puhu siitä kenenkään kanssa, vaan luovun tunteistani yksinäisyydessä ja valitettavasti aloitan uuden vuoden ilman häntä.
Hänen poismenonsa repi reiän sydämeeni, aivan kuten kaksoistorneja tuhoaneiden lentokoneiden aiheuttama tuho. Silti olen aina uskonut, että 9/11 perheenjäsenten suru jotenkin syrjäytti minun. En antanut itselleni lupaa kunnioittaa kunnolla isäni poismenoa jostain harhaanjohtavasta kunnioituksesta New Yorkissa, Pennsylvaniassa ja DC:ssä kuolleita kohtaan.
Koska 9/11 on jälleen käsillämme, olen erityisen pohdiskeleva. Ehkä se on 20thvuosijuhlahaastatteluja tai iän edetmisen viisautta, joka on saanut minut mietteliääksi. Näen nyt, että surun ja menetyksen vertaaminen on typeryyttä. Suru on sotkuista työtä, jolla ei ole viimeistä käyttöpäivää, ei ohjeita eikä oikeaa tapaa verrata tragedioita.
Suru on epälooginen, yksilöllinen prosessi, joka uppoaa ja heiluu ja nousee ja laskee odottamattomina hetkinä. Joinakin päivinä suhtaudun mielelläni muistoihin ja paistan niiden lämmössä kuin kultainen kesäaurinko. Muina päivinä nuo muistot törmäävät alitajuntaan, synkänä ja myrskyisenä. Melkein 35 vuotta myöhemmin jyrsin ja käsittelen surua edelleen. Luulen, että se on pitkälti sama terrori-iskuissa kadonneiden perheenjäsenille.
Tuntuu väärältä verrata surua
Arvelen, ettei yksikään noista henkilöistä paheksuisi suruani. Aivan kuten he eivät kieltäisi syntymän ja virstanpylväiden juhlimista, jotka tapahtuivat tuona kohtalokkaana päivänä kaksi vuosikymmentä sitten. Sen sijaan he todennäköisesti pyytäisivät kuulla tarinani ja nyökkäsivät solidaarisesti, kun kerron, kuinka aika muuttaa tapoja, joilla suru tarttua, mutta ei koskaan täysin vapauta jäljelle jääneitä. Se on jollain tavalla todellinen, konkreettinen osa jokaista päivää.
Istuisimme loitsun ja myötätuntoisin tästä kohtaloksi kutsutusta asiasta. Siirretty työmatka, junan myöhästyminen, varhainen tapaaminen tai kopiokoneelle kävely olivat joissakin tapauksissa ratkaiseva raja elämän ja kuoleman välillä. Minun puolestani kyseenalaistan ikuisesti sen epätodennäköisyyden löytää isäni syöpä maanantaina ja saada soitto torstaina, että tauti oli jo ottanut hänet vastaan.
Millainen universumi voi olla niin julma?
Koska meillä ei ole vastauksia, meidän on etsittävä lohtua toisistamme ja toistemme kanssa kaikista yleisimmistä kokemuksista, rakastamamme ihmisen menetyksestä. Löydämme yhteistä vanhemman, puolison, lapsen, sisaruksen tai ystävän menetyksessä, vaikka olosuhteet ja tie menetykseen olisivatkin erilaiset.
Joten tänä 9/11 liityn avoimesti tuhansien ihmisten joukkoon surussa ja muistossa sekä henkilökohtaisesti että kansallisesti. Aion puhua lapsilleni isoisästä, jota he eivät koskaan tavaneet, ja tunnustaa kipuni. Keskustelemme myös terrori-iskuista, joita he ovat liian nuoria muistamaan, ja varoitetaan aina harjoittamasta kiitollisuutta ja armoa.
Lopuksi tänä vuonna vapautan ajatuksen siitä, että suruni on pienempi kuin kenenkään muun. Tapa, jolla menetämme rakkaansa, ei ole läheskään yhtä tärkeä kuin tapa, jolla se musertaa meidät. Yhdessä voimme loistaa edessämme menneiden valoa ja ohjata meitä muita paranemisen ja kasvun tielle.